Henkisesti raskas päivä: iloa ja surua

Eilen pääsimme vihdoinkin rakenneultraan. Nukuin huonosti ja koko aamu meni jossain omassa kuplassa, en pystynyt oikein keskittymään mihinkään. R. oli aamulla vielä töissä, mutta jo lounasaikana startattiin kohti sairaalaa. Aurinko paistoi ja ikkunan lämpömittari näytti melkein 20 astetta eli laitoin ensimmäistä kertaa kevättakin päälle. Tuli heti jotenkin iloisempi olo.

Yllätyin, koska ultra kesti vain 25–30 minuuttia. Olin valmistautunut siihen, että menee ainakin tunti. Masuvauva liikkui niin aktiivisesti, että sen mittauksessa oli silloin tällöin vaikeuksia. Lopuksi kätilö sai kaikki tarvittavat jutut tutkittua – ongelmia ei näkynyt.
Ihan viimeisenä asiana kysyttiin, että näkyykö myös sukupuoli. Kätilö katsoi sen jälkeen vielä uudestaan ja sanoi, että meille on todennäköisesti tulossa TYTTÖ. Hän kyllä varoitti, ettei ehkä ultran perusteella kannata vauvan huonetta kokonaan vaaleanpunaiseksi maalata, mutta onneksi emme edes pidä vaaleanpunaisesta.

Ja vaikka välillä luulin, että meille tulee poika (en tiedä miksi, oli jotekin sellainen aavistus), niin parhaillaan muistelen, miten keksittiin vuosia sitten erään opiskelijakämpän lattialla meidän tuleville lapsille nimiä. Se oli silloin pelkkä vitsailu, mutta mieluisan tytön nimen löysimme heti. Seuraavat kaksi tuntia nauroimme, yrittäessä kaivaa esiin ainakin jonkunlaisen pojan nimen, josta molemmat tykättäisi. Ei se onnistunutkaan. Kohtalo? :)

Sairaalasta lähtiessä tuntui, että leijun ilmassa, koska olin niin onnellinen.
Käytiin vielä ruokakaupassa ja oltiin jo melkein autossa, kun puhelin soi. Juuri tänään sit selvisi, että se talo, josta olemme kuukausia haaveilleet, meni toiselle ostajalle. Joku teki korkeamman tarjouksen ja emme voi sille enää mitään. Itkin koko kotimatkan, kotona ja vielä illalla sängyssäkin, koska aikamoinen kasa unelmia täytyy nyt unohtaa. Harmittaa, että sitä ihanaa vauvan huonetta, joka on mun päässä jo melkein valmis, ei tulekaan. Ei ainakaan tällä hetkellä. Ehkä sekin oli kohtalo, koska remonttia olisi ollut ihan hirvittävä määrä, puhumattakaan vanhan talon mukaan tulevista riskeistä.

Haluan kuitenkin keskittyä positiiviseen. Meidän pienellä tytöllä on ainakin ultran perusteella kaikki hyvin, mieheni tunsi toissa päivänä ensimmäistä kertaa hänen liikkeitä (se oli niin herttainen hetki, että mulle tuli kyynelet silmiin) ja emme ole kodittomia. Tietysti toivomme, että löydetään kasvavalle perheellemme sopivampi koti, mutta tarvittaessa pärjätään ainakin alussa tässäkin asunnossa.

Löysin netista vain vaaleanpunaisia "It's a Girl" -kuppikakkuja. Mutta no onhan se söpö.