Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, niin en huomannut itselläni minkäänlaisia harjoitussupistuksia, paitsi että jo viikkoja ennen synnytystä kärsin kovista selkäkivuista. Nyt tiedän, että ne olivatkin supistuksia, koska myös synnytyksen aikana tunsin supistuksia juuri selän puolella. Se oli yhtä helvettiä.
6. ja 7. elokuun välisenä yönä noin klo 23-24 aikana huomasin, että jo tutuksi tullut selkäkipu pahenee. Sanoin miehelleni, että nyt alkaa tapahtua ja olen aika varma, että hän ei ole menossa töihin. Yritin kuitenkin vähän nukkua ja sain ehkä kahden-kolmen tunnin yöunet. Heräsin kolmelta, koska kipu oli jo niin vahva, että en pystynyt enää rauhoittumaan. Supistusten väli oli silloin vielä 12–15 min.
Menin sohvalle ja katsoin youtubesta synnytysvideoita. En tiedä, toivoinko siitä jonkinlaista lohtua, mutta ei se oikein auttanut. Aika venyi ja odotin, että R. heräisi. Joskus 7-8 aikaan laitoin kahvipannun päälle ja herätin hänet. Supistukset olivat säännölliset ja niiden väli oli noin 10 min. Synnytys oli virallisesti alkanut.
Oli maanantaiaamu – laitettiin uusin "Game of Thronesin" (joo, ollaan faneja) pyörimään sekä syötiin aamiaista. Ruokahalu oli täysin poissa, mutta tein parhaani. Vaikka supistusten väli oli pitkä, en oikein muista, mitä siinä jaksossa tapahtui.
Alussa pystyin supistusten välillä hetkeksi rentoutumaan, mutta noin klo 10 aikaan muuttui kipu yhtäkkiä niin kovaksi, että jokaisen supistuksen aikana halusin vain kovalla äänellä huutaa. Sanoin, että mennään, koska en pärjää. Meiltä on sairaalaan noin tunnin ajomatka ja autossa istuminen oli erittäin epämukavaa. Jossain vaiheessa huomasin, että vaikka erotin supistuksia, niin niiden välillä ei ollut enää mitään taukoa, vain sellaista jatkuvaa poltetta.
Noin 11–12 aikaan oltiin sairaalassa ja käyrillä selvisi, että kohdunkaula on hävinnyt, mutta olin vain 1 cm auki. 1 cm?!? Teki mieli itkeä, koska kipu oli jo silloin aivan mieletön. Supistusten väli oli noin 6-7 min. Menimme sen jälkeen vielä toiveikkaasti kaupungille, mutta en kestänyt siellä kuin tunnin. Vaikka olin unelmoinut luomusynnytyksestä, niin tässä vaiheessa jo tiesin, että tarvitsen ehdottomasti kivunlievitystä.
Pääsimme synnytyssaliin, joka oli tosi hieno ja iso. Siitä en voi valittaa yhtään. Laitettiin joku retroradio soimaan.
Kipu oli kuitenkin kestämätön ja joskus neljältä tai puoli viideltä pyysin epiduraalia, mutta kätilö sanoi, että kokeillaan alussa jonkinlaista tippaa. Se helpotti vähäksi aikaa, mutta kun yhden tosi voimakkaan supistuksen aikana meni vedet, niin alkoi monen tunnin helvetti. Tippa ei vaikuttanut enää ollenkaan. Kätilö ajatteli, että toinen annos voisi auttaa. Ei se tuntunut missään. Noin kuudelta hän vihdoin sanoi, että laitetaan epiduraali. Mutta iloa ei kestänyt kauan, koska hän kertoi, että molemmat anestesialääkärit on leikkauksessa ja meidän täytyy odottaa. Hän toivoi, että kohdunkaulan puudutuksen avulla selviän siihen asti – sekään ei tuntunut missään. Aika venyi ja mulla oli lopuksi täysin avuton sekä epätoivoinen olo. Sanoin miehelleni itkien, että en jaksa enää. Olin melkein tajuton, tärisin ja en oikeastaan kyennyt kommunikoimaan. Noin KAKS TUNTIA (!) myöhemmin anestesialääkäri viimein tuli. Ihmisrauniosta tuli taas nainen, joka pystyi puhumaan sekä hymyilemään.
Epiduraalin ansiosta synnytys venyi, mutta jokainen tunti oli sen arvoinen. Ongelmana oli vain se, että väsymyksen takia nousi mulla kuume eli varhaisaamulla sain antibiootttitipan. Sen lisäksi annettiin mulle vettä, oksitosiinia jms. Johtoja ja letkuja oli joka paikassa.
Ponnistusvaiheen alussa totesin iloisesti, että vaikka otin epiduraalin, niin kuitenkin tiesin, milloin pitäisi ponnistaa. Ponnistusvaihe oli ainakin minun mielestä avautumisvaiheesta kymmenen kertaa helpompi ja ajatus siitä, että vauvamme on vihdoinkin tulossa, antoi mulle voimaa. Supistusten välit olivat ärsyttävän pitkiä ja vain sen takia venyi ponnistusvaihe 32 minuutin pituiseksi. Muistan, kun kätilö sanoi, että nyt ponnista kovaa, muuten tulee välilihan leikkaus. Annoin kaikkeni, mutta se ei riittänyt. Vauva oli joutunut ahdinkotilaan eli hänet oli pakko saada heti ulos. Voin lohduttaa odottavia äitejä, jotka pelkäävät episiotomia. Se oli niin nopeasti ohi, että en melkein huomannutkaan.
Sitten hän tuli! Meidän ihana tummatukkainen tyttö. Hän oli niin suloinen, että rakastuimme h e t i. R. leikkasi napanuoran ja minä otin hänet rinnalleni. Neidin imuote oli alusta lähtien kunnossa.
Synnytys kesti yhteensä yli 21 tuntia ja oli elämäni hirvittävin kokemus. Samalla se uskomaton rakkauden tunne, kun sain oman lapsen syliin, korvasi kivun kyllä sataprosenttisesti.
Haluaisin erikseen kiittää miestäni. En kuvittele, miten olisin ilman hänen tukea selvinnyt. R. oli täysillä mukana, piti mua koko ajan kädestä, tsemppasi ja yritti saada mut nauramaan. Se olikin meidän synnytyskertomus, ei vain minun. Mulla oli jonkinlainen tyhmä pelko, että jos R. on mukana, niin se voi vaikuttaa meidän suhteeseen negatiivisesti. Olin väärässä. Vaikutus olikin iso, mutta päinvastoin, läheisyys ja luottamus vain kasvoi ja rakastamme toisiamme tänään enemmän kun koskaan aikaisemmin.
Tekstit
No Comments Yet, Leave Yours!