Hullu kevät (vol 2) eli kaksi kuukautta päiväkodissa

Vaikka muutto oli sen kevään tärkein juttu, niin tapahtui kyllä muutakin. Esimerkiksi aloitin huhtikuussa paikallisessa päiväkodissa avustajana. Olin silloin kuudetta kuukautta raskaana ja mietin pitkään, että menenkö tai en. Mulla ei ollut mitään aikasempaa hoitotyö kokemusta eikä edes suurempaa kiinnostusta alaa kohtaan. Harkitsin, että onko sellaiseen kokeiluun juuri nyt paras ajankohta. Onhan lasten kanssa työskentelyssä omat riskit, erityisesti ihmiselle, jolle kaikki on täysin uutta. Koska odotan esikoista, niin jännittää koko ajan jo muutenkin.

Olen ollut lasten kanssa tosi vähän tekemisissä ja juuri sen takia kuulosti poistuminen omalta mukavuusalueelta todella houkuttelevalta. Eli vastasin tarjoukseen myönteisesti. 

Tein vain kahden kuukauden sopimuksen, koska en osannut keväällä kuvitella, miten myöhemmin voin. Sen lisäksi halusin ehdottomasti päästä kesäkuussa Viroon, koska äitini oli nähnyt mun kasvavaa pallomasua vain kuvissa. Heinäkuussa, jolloin alkoi virallinen äitiysloma, en uskaltanut enää matkustaa mihinkään. 

En kadu yhtään, että otin haasteen vastaan ja kokeilin jotakin uutta. Tunsin melkein joka päivä, miten lasten kanssa työskentely kehittää mua ihmisenä. Olen tyypillinen introvertti ja alussa olin ihan varma, etteivät lapset lämpene minulle, mutta sit ymmärsin, että lapsiakin on niin erilaisia. Hiljaisia, aktiivisia, mietteliäitä, ujoja, ärhäköitä yms tyyppejä. 

Kaikista touhukkaimpien kanssa pärjääminen oli työn vaikein osuus, mutta niiden kanssa, jotka halusivat kuunnella satua, koota palapeliä tai ihan muuten vaan kertoa omia tarinoita, tulin kyllä tosi hyvin toimeen. Olin pienenä itsekin juuri sellainen rauhallinen tyyppi, joka osasi yksin leikkiä. Äiti on kertonut, että mulla oli kaksi nukkea, joiden kanssa vietin iloisesti koko päivän. En kaivannut aikuisten huomiota enkä edes muita lapsia. 

Alku oli stressaava, koska tunsin itseni tumpeloksi, mutta jo toisella viikolla sain paikat, säännöt ja nimet aikalailla selväksi – se helpotti kovasti. 

Yksi ongelma, jota en osannut odottaa, liittyi minun kielitaitoon tai oikeastaan sanastoon. Olen asunut Suomessa jo neljä vuotta ja puhun hyvää suomea, mutta huomasin heti, että lasten sanasto on ihan erilainen ja mulle tuntematon. Kaikki sukka- sekä paitalukot, kurikset, hepat ja muut tulivat mulle kuitenkin pian tutuksi. Ymmärsin myös, että luontoon liittyvä sanasto, joka on päiväkodissa aika kovassa käytössä, on minun heikkous, jota aion nyt äippälomalla vahvistaa.

Tilanne muistutti mulle aikaa, kun muutin Suomeen ja tajusin, että vaikka osallistuin Virossa yliopistossa suomen kielen kurssiin, niin puhekieltä en osannut ollenkaan. Kurssilla opetettiin meille vain yleiskieltä eli kirjakieltä. 

(Lehikoinen: Suomea ennen ja nyt s. 97)

Tämän kokemuksen ansiosta en välttele enää lapsia, koska uskon pärjääväni.

Miinuspuolelta pitää mainita terveys, koska vaikka en ottanut kertakaan saikkua, niin oikein hyvässä kunnossa pääsin töihin vain muutamana päivänä. Olin siihen henkisesti valmistautunut, että uudessa ympäristössä kaikki pöpöt hyökkää ja mulla olikin koko ajan aika paha nuha, yskä tai molemmat kerrallaan. Onneksi pääsin ainakin noroviruksesta. 

Jään ikuisesti muistamaan mun odotukseen liittyviä söpöjä kysymyksiä, esimerkiksi yksi neljävuotias tyttö kysyi, että minkä rotuinen vauva mulla on tulossa. Kun hän kuuli, että meille on tulossa tyttö, niin vähän ajan päästä oli hänen vielä pakko tarkistaa, tarkoittaako se, että meillä on kotona vain tyttöjen tutteja. Ja en edes tiedä, montako kertaa minulta kysyttiin, että onko mun mahassa i h a n o i k e a s t i vauva. Monelle lapselle se oli jotakin käsittämätöntä.

Haluaisin jo nähdä oman "tyttörotuisen" vauvan ja kuulla hänen tärkeitä kysymyksiä. Tänään rv 38+6.