Sitten mieheni tuli töistä ja rupesi selittämään, että meidän on pakko käydä maalla hakemassa betonilaattoja. En ollut hänen suunnitelmasta lievästi sanottuna innoissani ja halusin jääda kotiin.
Meidän keskustelu meni jotenkin näin:
R: Olen luvannut, että haetaan ne tänään.
Minä: No mene sitten. Mulla ei ole siellä tällaisella kelillä mitään tekemistä.
R: Joudut kyllä tulemaan mukaan, koska en jaksa mennä yksin.
Sitten minä hermostuin jo kunnolla ja melkein huusin, että kun herra ei tiedä, miltä tuntuu olla viimeisillään raskaana, niin hän ei tule mulle sanomaan, mihin joudun.
Tietysti rauhoituin jo kaksi minuuttia myöhemmin ja koska R. näytti erittäin onnettomalta, lähdin kuitenkin mukaan.
Käytiin sitten maalla, jossa vietimme ehkä tunnin. Sen jälkeen soitin anopille ja kysyin, pääsenkö sen luo suihkuun (koska kylppäriremontti). Hän sanoi, että on itse parhaillaan kaupassa (niin joo), mutta ei se haittaa. Kävin rauhassa suihkussa ajatellen, miten kotona lösähdän takaisin sohvalle ja en tee enää mitään järkevää.
Kun nousimme autosta, kutsui R. minut takapihalle, koska hän kuulemma halusi näyttää mulle jotakin outoa. Minä en aavistanut mitään ja jäin vielä omenapuun alle hätäilemään, että maahan on tippunut niin paljon pieniä omenoita. Sen jälkeen kävelin vihdoin takapihalle.
Se, mitä näin, veti heti sanattomaksi. Ei se itkukaan kaukana ollut.
Kesäkeittiössämme odotti minua pinkki räjähdys, joka oli kuin suoraan elokuvasta. Iso vaippakakku, Pikku Myy -ämpäri, ilmapalloja, kynttilöitä ja kukkia – kaikkea ihanaa.
Syötiin vadelmatäytekakkua, juotiin alkoholitonta punaviiniä, kuunneltiin 90-luvun virolaista pop-musikkia (mikä on kerrassaan hirveää) sekä naurettiin paljon.
Aivan uskomaton yllätys, jota en unohda koskaan.
Tekstit
No Comments Yet, Leave Yours!