Se pelottava odotusaika

Sanon heti alkuun, etten ole tyypillinen lapsi-ihminen, joka on unelmoinut vauvasta ja perhe-elämästä pitkään. Vielä pari vuotta sitten emme olleet edes päättäneet, halutaanko lapsia lainkaan. Vasta viime vuonna tilanne muuttui, koska paras ystäväni sai esikoisen ja hänen raskautta sivulta seuratessa tunsin pientä kateutta. Alussa en ymmärtänyt, että mitä tapahtuu? Minäkö haluan lapsen? Ja sitten selvisi, että myös mieheni suhtautuu ideaan todella myönteisesti. Olimme vissiin aikuistuneet. 

Mutta koska en ole lapsi-ihminen, en tiedä vauvoista eikä lapsistaan oikeastaan mitään. Olen pitänyt elämässä vain pari kertaa vauvaa sylissä enkä ole vaihtanut vaippoja yms. Koko homma tuntui ihan älyttömän pelottavalta.

Pelkäsin jo silloin kun en ollut vielä edes raskaana. Pääni oli täynnä kysymyksiä. Olenko siihen valmis? Saanko lapsia? Onko meillä siihen varaa? Löydetäänkö meille sopiva koti? Olenko liian nuori tai liian vanha?

Plussaamisen jälkeen tilanne näytti vielä kymmenen kertaa pelottavammalta. Jos laitoin jonkun raskausoireen googleen, niin heti tietysti selvisi, että k a i k k i on huonosti. Kammottavat tarinat, sairaudet yms tunkivat tietokoneen näytöltä olohuoneeseemme. Ne ensimmäiset 12 viikkoa olivat mulle henkisesti todella raskaita. Mitä jos käykin huonosti? Juuri sen takia kerrottiin iloisesta uutisestamme alussa vain perheelle. Np-ultran jälkeen tuli parempi olo ja sen jälkeen olen pysynyt melko rauhallisena. Mutta rakenneultra lähestyy ja tunteet ovat taas nousemassa pintaan. Toivon koko sydämestä, että kaikki olisi hyvin. Jännittää ja pelottaa yhtä aikaa. 

Jos rakenneultrassa on asiat kunnossa, niin varmaan pystyn hengittämään ihan uudella tavalla ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Nyt odotusajan puolivälissä olen päässyt pisteeseen, jossa enemmän pelottaakin se, mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen (ja tietysti myös synnytyksen aikana).

että vauvamme olisi terve

meillä löytyisi kotoa kaikki tarvittavat jutut

imetys onnistuisi

avioliittomme vahvistuisi eikä päinvastoin

koiramme sopeutuisi 

löytäisimme mukavan arkirytmin

Tämä lista voisi jatkua vielä pitkään.

Ja jos mietin kauemmas eteenpäin, niin huolestuttaa, että miten pärjätään kahden kielen kanssa, koska minä aion puhua lapsen kanssa viroa, mieheni suomea. Osaanko tarvittaessa olla suomalainen äiti? Omasta mielestäni tiedän tästä maasta kyllä aika paljon, mutta en ole käynyt täällä koulua, en varmasti tunne kaikkia suomalaisia tapoja, en puhu täydellistä suomea jne. Mitä jos muut suhtautuvat virolaistaustaamme jotenkin huonosti? Tiedän omasta kokemuksesta että lapset voivat olla hyvinkin julmia. 

Mulle on tosi tärkeää, että tuemme lapsemme kaksikulttuurista identiteettiä, mutta ei se varmaan helppoa ole. Ei meille eikä hänelle. 

Tunnen kerralla niin montaa eri asiaa. Jännitystä, iloa, rakkautta ja pelkoa. 

PS. Hyvää naistenpäivää! Nyt raskaana ollessa mietin kyllä aika usein, kuinka ihmeellisiä olentoja me naiset olemme. Eli tänään on syytä hemmotella itseämme ja herkutella. Meidän pöydällä on tänään itse tehty suklaa-vadelmajuustokakku.